Ensin oli testing testing, ja nyt jumi jumi. Eilinen oli melkosen raskas päivä, toissapäivän testaukset oli raskaat, eikä kroppa oikein kestäny niitä, se tuli eilen selväksi. Oon sormien lihaksia myöden ihan jumissa ja eilen kaiken kukkuraksi iski migreeni. Eli en suosittele tykytestauksia kellekkään, jonka toimintakyky on heikentynyt. Mutta kaikesta huolimatta oon tyytyväinen, testauksissa sain näyttää mikä mun toimintakyky on, ja kyllä jotkin testitulokset tuli mulle yllätyksenä, nimittäin jotkin helpotkin testit oli mulle tosi vaikeita, vaikka kuvittelin selviytyväni niistä hyvin.
Ja opin mä tosiaan jotain. Tähän asti oon aina kaunistellu ja jopa piilotellu oireitani. Oon väittäny muille ja itselleni että kykenen toimimaan niinkuin ennen. En oo osanny myöntää itselleni sitä tosiasiaa että en enäää pysty tekemään asioista kuin ennen... Mutta eilen totuus kolahti kunnolla, ja siihen tarvittiin vain yks oikea kysymys sosiaalityöntekijältä. En enää muista mitä se kysyi, mutta se kysymys sai mun aivot loksahtamaan oikealle kohdalle ja tajusin mitä oon tehny. Oon valehdellu itselleni ja muille, leikkiny että oon se sama reipas ja aikaansaava ihminen kuin ennen, se joka aina tarttuu toimeen ja jaksaa tehdä kaiken, melkein ku joku yli-ihminen. Tajusin että en sitä oo... Tuo totuus mun olis pitäny tajuta jo kauan sitten. Ja kun tuo tosiasia saavutti tajunnan, niin itku tuli. Ja samassa hetkessä tajusin että kerron asioita sosiaalityöntekijälle itkunsekaisella äänellä, asioita niinkuin ne OIKEASTI on, sen totuuden, sen sain vihdoin ulos ja sanoiksi. Syy siihen, miks en oo koskaan myöntäny totutta, on se että mulle tukee hirveän huono omatunto jos joudun turvautumaan muihin... Mutta eilen tajusin että ei, mun ei tarvi potea huonoa omaatuntoa, mulla on lupa tunnustaa toimintakykyni puutteet ja nykyiset oireet, lupa tunnustaaa etten enää millään pysty samoihin suoritukseen kuin ennen. Enää en halua toimia kuin joku yli-ihminen, joka mukamas jaksaa paahtaa vaikka kellon ympäri hommia jos on tarves, että mun ei tarvi esimerkiksi jaksaa siivota koko kotia yksin. Totuus on se että en jaksa edes imuroida koko kotia... Silti tähän asti oon senki tehny, ja sitte hikoillu ku pieni sika, lihakset on menny mössöksi ja oon saanu kovia kipuja, mutta ennen oon jääräpäisesti siivonnu ku pässi.
Niin, tuossa nyt totuus kaikesta. Ja ei, en aio potea huonoa omaatuntoa vaikka kerroin tuon, ennen oon niin tehny ja se saa luvan loppua. Äiti itseasiassa jokin aikaa sitte sanoi mulle, että mulla on lupa olla heikko, mutta se ei silloin vielä menny mun aivoihin asti, siis tottakai mä tiesin että mulla on lupa olla heikko, en vaan silloin vielä pystyny tunnustamaan sitä itselleni. Mutta siitä asti kun Äiti tuon sanoa, se ajatus on kyteny mun päässäni ja oon ajatellu että onko mullla tosiaan lupa siihe, ja tarvittiin vain se kipinä sytyttämään tuto ajatus ja sit tajusin että asia tosiaan on noin. Että kiitos Äiti, kiitos että sanoit tuon, se sai mut ajattelemaan, ja nyt tiedön ja tunnustan totuuden. :) Ja tajusin että mua ei hylätä vaikka olisin heikko ja tunnustaisin etten jaksa ja tarvin muiden apua. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti