Pupu on taas vauhdissa :) Alan toipua migreeniputkesta, viimeisin kohtaus oli eilen, mutta nyt on alkanu olo olla parempi, ja toivon että uusia kohtauksia ei enää tuu. Jos tulee, niin ei voi mitään, onneksi kuitenkin on hyvä lääkitys migreeniin. Toki mä luulen että kohta otetaan käyttöön uus estolääkitys, ainaki neurologi sellasesta mainitsi. Kohtauksia on kuitenkin kuukausittain hyvin runsaasti ja alkaa vaikuttaa siltä että mulle lätkästään paperit kroonisesta migreenistä. Migreeni kun on krooninen jos kuukaudessa on 10 tai enemmän kohtauspäivää. Mutta se on sen ajan murhe.
Uutena asiana on se että kävin just terveyskeskuksen fysioterapeuttia moikkaamassa. Tosi mukava ihminen, ja sillä oli opiskelija mukanansa. Opiskelijakin oli tosi mukava ja suunnitelmana on nyt että alan käydä kerran viikossa fysiossa ja nimenomaan rän opiskelijan luona. Oli kyllä hyvä tyyppi, nimittäin ennen kuin mä kerkesin sanoa mitään, se ilmoitti topakasti että kaikki harjoitteet ynnä muut tehdään sit mun vointini mukaan. :) Mahtavaa, ei tarvi alkaa senkää kans änkätä. Niin ja iso nippu apuväleineitä lähti tilaukseen. Mua on testattu sairaalas, kuntoutukses ja nyt vielä tuola terveyskeskukses ja todettiin että tarvin aika laajan kirjon apuvälineitä. Niin ja nyt mulla on sit pyörätuoli lainassa kaks kuukautta. Testeissä todettiin että mun kaatumisriski on todella merkittävä ja kävely hankalaa, en nimittäin pysty kävelemään ilman apuja ja taukoja kuin n. 400m. Pyörätuolin olisin muutenki pyytäny lainaan sunnuntaiksi, mutta en ees kerinny, kun fysioterapeutti ilmoitti että riskien takia mä saan nyt alustavasti kähdeksi kuukaudeksi tuolin lainaan, niin saan sitä kokeillä ja miettiä että miten se vaikuttaa arkeen, helpottaako se yms. Ja sitte mietitään että olisko mulle jo syytä tilata ihan oma pyörätuoli. Oon kyllä tyytyväinen noihin päätöksiin. Tiedän että mulla on TODELLA paljon vaikeuksia tehdä asioita, mutta jotenki se on silti hiukan hankalaa tunnustaa olevansa avun tarpeessa. Niinki helppo asia ku purkin avaaminen tai pullon avaaminen on mulle todella hankalia enkä selviä niistä ilman apua. Veitsiä en uskalla käyttää, motoriikka ja käsien hallinta on niin heikkoja etten edes jaksa laskea kuinka paljon oon leikelly sormiani. Ongelmia on paljon vähä joka osa-alueella, ja yhdessä ne ongelmat muodostaa ison pallon joka hankaloittaa mun normaalia elämää merkittävästi. Mutta niinku sanoin, on vähän vaikea tunnustaa itselleen tarvitsevansa apua. Varsinki nyt sunnuntai jännittää... Meen pyörätuolilla isänpäivälounaalle ja jotenki alitajunta huutaa mulle että oon sielä vaan tiellä. Että muita ärsyttää auttaa mua ja jopa hävettää olla mun seurassa. Mä tiedän ettei se oo totta, mutta silti. Ja siksikin jännittää että sunnuntai on eka kerta, kun liikun julkisesti pyörätuolilla, ja sielä on varmasti tuttuja ihmisiä. En tiedä miks ajattelen näin, mutta eiköhän se helpota, kunhan vaan pääsen vauhtiin. :)
Ihanaa viikkoa kaikille! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti