Voi peffa...

Noni, tuli se pitkä tauko sitten kuitenkin taas. Sori... Mutta nyt ihan oikeasti, kaikki tuntuu olevan pahasti solmussa, stressi sielä, täälä, tuola, ahdistus, pelko, täpitäpi, vapina, kaikkea mahdollista elämää hankaloittavaa siis. Siis solmussa ei ole parisuhde, perhesuhteet tai muukaan, solmujen syy on oma ja varsinkin erään läheisen ihmisen vointi. Ja ei, en tälläkään kerralla kerro kuka on kyseessä.

Miksi oma vointi stressaa? Niin, en yleensä jaksa edes välittää omasta voinnistani, en valita, en sure, en pelkää. Elän vain sen mukaan millainen päivä milloinkin on, hyvä tai huono, vanhoja tai uusia oireiluja, sama se, tiedän että jokainen päivä on mäsän kanssa erilainen ja välillä nyt vain tulee todella huonoja päiviä. Nyt on jo pitkään ollu niitä huonompia päiviä, ei sen takia että olis esimerkiksi kipuja liikaa, kyllä niitäkin on, mutta ne on jo tuttua kauraa mulle. Viimeksi jo kerroin mikä on huolen aiheena, eli kyseessä on siis kognitiiviset ongelmat, suurinpana mun muisti... Helmikuussa kirjoitin siitä jo ekan kerran, ja muisti tuntuu vain huonontuneen tällä lyhyehköllä aikavälillä. Ei *piip* soikoon, tää ei oo ollenkaan mukavaa.

Kuvitelkaapa itsenne tähän tilanteeseen: Nousette aamulla sängystä, koitat muistella eilistä, no se on pelkkää sumua, joten unohdat sen, menet keittiöön ottamaan aamulääkkeet, puet ulkovaatteet ja lähdet koiran kanssa ulos, sulla on siis selkeä aamurutiini, ylös ulos ja lenkille tyyliin. No, kun tulet lenkiltä, menet takaisin keittiöön ja otat dosetin esiin, koska et muista otitko aamulääkkeet, no otit sinä, unohdit sen puolessa tunnissa. Otat aamulääkkeet joka ainut aamu heti, kun oot noussut ylös sängystä, silti unohdat sen, unohdat rutiinin, joka on ollut sama jo kaksi vuotta, Rutiini, sen tärkeyttä on kuntoutuksissa paasattu kyllästymiseen asti. Se on tärkeää, siksi mulla on rutiini, josta en poikkea koskaan. Miksi unohdan sen? En tiedä... Kun se pahuksen dosetti on tarkistettu ja on todettu että lääkkeet on otettu, alat tehdä päivän töitä kotona. Onko pestävänä pyykkiä? On, ala pestä niitä. Pitääkö imuroida? Joo tai ei. Onko astianpesukone täynnä pestäviä astioita vai jo pestyjä? Likaisia = laita kone käyntiin, puhtaita = tyhjää kone. Pyykinpesukone pysähtyi, aika laittaa pyykit kuivumaan. Väsyttää... Menet sohvalle kerämään voimia, sairaus on heikentänyt sinua. Makaat sohvalla puolisen tuntia, unohdat kokonaan että astianpesukone on päällä, joten se jää päälle vielä jopa pariksi tunniksi pesuohjelman loppumisen jälkeen. Koska mielestäsi kaikki tehtävänä ollut on tehty, rentoudut ja odotat puolisosi tuloa kotiin. Hän tulee kotiin, tervehditte, ja puolisosi kysyy miten päivä on sujunut ja mitä olet puuhannut? Ja juuri kun aiot avata suusi ja kertoa päivästäsi... PUFFF! Muisti on tyhjää täynnä! Siis hetkinen? Miten tässä näin kävi? Miksen muista? Hetkinen... Muistat että ilmeisesti olet noussut sängystä, koska olet hereillä ja olohuoneessa. Mutta entäs kaikki muu? Et todellakaan muista. Puolisosi kiertää kodin tottuneesti läpi, ja toteaa että olet käynyt aamulenkillä. pessyt pyykkiä, tiskikone on päällä vielä, puolisosi sammuttaa sen ja toteaa että olet myös tiskannut astiat. Et muista mitään, vaikka näet itse mitä olet tehnyt, et vain yhdistä itseäsi tekemiisi askareisiin... Menneet päivät, tyhjää, menneet viikot, satunnaisia muistoja, muuten tyhjää, menneet kuukaudet, ei helkkari, turha edes kysyä mitä muistan, javuodet, ei, niistä ei puhuta koska en muista.

Noin, kuvitelkaaåa omalle kohdallenne tuollainen. Koska muisti tuntuu katoavan vauhdilla, tunnen välillä jopa lievää pakokauhua. Katoaako mun muisti kokonaan? Toivon todella että niin ei käy. Sitten vielä ne muut kognitiiviset ongelmat. Puhe, vaikeaa, ja se alkaa varmasti kuulua pikkuhiljaa ulospäin selkeästi, unohtelen hurjasti sanoja, ja järkevien lauseiden rakentaminen on haasteellista. Miettikää miltä tuntuu puhua kun joudut samalla koko ajan työstää päässäsi sanoja oikeille paikoilleen ja rakentaa fiksuja lauseita? Tuollainen ei näy päällepäin, mutta teen tosissani töitä puheen, sanojen ja lauseiden eteen. Se on raskasta. Pystyn kyllä keskustelemaan ihmisten kanssa, mutta mitä pidempää puhun, sen paremmin mun ouhe ja sana ongelmat alkaa paistaa läpi.

Yhteenveto: Kaikki tuo on oikeasti tosi paskamaista. Mutta kun noille oireille ei voi mitään. Sekös tässä ärsyttää... Kipuja voi hoitaa monella eri tavalla, tuntopuutokset pitkin kroppaa ei haittaa, lihakset nykii, ei haittaa, fatiikki, pyh pah, muisti ja puhe? APUA! Tässäpä ajateltavaa teille rakkaat lukijat. Nyt menen takaisin sohvalle, silmät väsyy ruudun katsomiseen ja sormet ei jaksa enää näpyttää, ne kangistuu, ja se sattuu jos ne kangistuu liikaa. Kyllä, valitettavasti myös kirjoittaminen on vaikeaa nykyään, kirjoitin sitten kynällä tai näppäimistöllä. Mutta ajatelkaa oikeasti, millaista on elää kun muisti menee ja puhe takkuaa. On haasteellista. Mukavaa kevättä!