Kukkuu, sori kauheesti tämä PIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIITKÄ tauko. Totean vaan tylysti ja kliseisesti, että tässä on nyt tapahtunut paljon, siis PALJON kaikkea ja kaikkialla. Mutta älkää ajatelko että se klisee jatkuu näin: on ollu niin kiirettä, voi voi, en tänään kyllä ehdi ja plaplaplaa... Eips, asia ei oo niin. Kiire? Joo, sitä on piisannut, mutta ei sillä tavoin miten kiire yleensä mielletään. Asia on niin että lähipiirissä, en kerro tarkemmin koska ei ole mun asiani juoruta, on tapahtunut paljon sellaista, mitä ei olisi tarvinnut. Se siitä, piste.
Miten itse voin? No, ensinnäkin sain maailman parhaan joululahjan. Sopivasti ennen joulua sain viimein kaipaamani tiedon, pääsin eläkkeelle! Ja kyllä, oon saamarin iloinen :D Okei, kaikki ei ehkä ajattele että eläketiedon saaminen on parasta mitä voi tapahtua, mutta mulle se oli just sitä. Ja iloinen oli Juhakin, samoin mun perheeni ja anoppilassa oltiin kans iloisia. Ja kyllä mua on moni onnitellutkin eläkkeelle pääsemisestä. Koska tosiasia on se että oon eläny oravanpyörässä ja mua on jauhettu byrokratian hampaissa, kun yks paikka sanoo että töihin, toinen paikka sanoo että uudelleenkoulutukseen ja kolmas paikka sanoo ehdottoman ei uudelleenkoulutukselle ja työlle, niin voin sanoa että siinä tuntee pieni ihminen olevansa aika pirun kovassa puristuksessa ja paineessa. Ja se ei tunnu yhtään hyvältä. Mielenterveys siinä olis menny lopunkin jos se olis vielä kauan jatkunu. Sinä päivänä, kun tuli tieto eläkkeelle pääsystä, mun päältäni nostettiin hirveän kokoinen kivi pois ja sain vihdoin huokaista syvään ja haudata stressin siltä osin kokonaan. Nyt kun oon ajatukseen tottunut ja peräti toista kuukautta elelen eläkeläisenä, en voi kuin sanoa että nautin tästä ihan eritavalla kuin saikulla olosta. Saikulla ollessa kun kaikki oli niin epävarmaa ja toimeentulo surkea... Koko ajan sai tasapainotella kuin ohuella langalla, ja miettiä että jos me nyt ostetaan maitopurkki, saadaanko me viikon päästä ostettua toinen maitopurkki? Ei kivaa, ei ollenkaan. Nyt mun oma toimeentulo vakiintuu ja paranee, ja niin käy myös Juhalle tässä lähiaikoina, koska kuntouttava työtoiminta vaihtuu palkkatukeen. Yleinen vointi on ollut mitä on, tulehdus sielä, toinen täälä, kipuja, joo, niitäkin, ja varsinkin kognitiivisia ongelmia on koko ajan enemmän, ne on lisääntynyt yllättävän rajusti, oon siitä itsekkin vielä vähän hölmistynyt, en nimittäin ajatellut että kognitiivinen puoli alkais yhtäkkiä heiketä näin nopeasti. Alusta asti kun luultiin että jalat multa ensin menee, kognitiivisissa toimissa ei ollut alun alkaen mitään ongelmia, niitä on tullut vasta viimeisimmän pahenemisvaiheen jälkeen, ja se oli keväällä 2010. Että tahti on ollut melkoinen, se hiukan hirvittää. Tai no, oikeastan se hirvittää paljon, ja oon monet itkut sen takia itkenyt. Muisti menee, sanoja unohtuu enemmän, puhuminen on välillä haastavaa, koska en osaa muotoilla lauseita kunnolla.... Tuntuu aika pirun pahalta, koska tässä tuntee väkisinkin ihan kuin taantuvansa. Ja voin jopa myöntää, että oon toivonut että menis mieluumin jalat ku järki. Mutta itsensä kanssa on opeteltava elämään ja olemaan, ja niin tottavie teen, ja uskokaa pois vaan, oon sen verran nerokas rouva vielä, että keksin kyllä konstit selvitä ilman järkeni valoakin :D
Osaanko kutoa sukkia? Sitä multa on kysytty paljon :D Vastaus on ei, en osaa. Saan aikaan vaan ison solmukasan XD Eli tämä eläkeläinen ei sukkia kudo. Tosin ehkä joskus sen taidon vois toki opetella... Hmm... Pistän vakavaan harkintaan. Se olis oikeasti kiva taito opetella, nyt kun vielä kädet toimii suht normaalisti. Jos edes sen yhden villasukkaparin sais aikaiseksi joskus. Tässä nyt oli vähän tiivistelmäänykykuulimisista. Ajattelinkin vain nyt aluksi tiivistää kaiken näin ja ilmoittaa olevani hengissä. Ja että nyt tähänkin blogiin alkaa taas tekstiä ilmestyä useammin, ei enää näin pitkiä taukoja. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti